The End

Kyseinen otsikko lukee Chevyn kojelaudassa, ja se on kirjoitettu Ukrainalaiseen pölyyn jota on sisätiloissakin ihan reippaasti. Maria kirjoitti sen aivan reissun lopussa, olisiko ollut peräti Viron puolella.

Olemme kaikki saapuneet kotiin, ehjänä, enempi tai vähempi väsyneenä ja hiukan hämillään. Mihin katosi kuusi viikkoa, sitä saattoi miettiä laivalla. Tuntui kuin lähdöstä olisi ollut vain hetki.

Reissu oli pitkä, kallis, hiukan raskas mutta antoisa. Minulta kysyttiin, lähtisinkö tuolle reissulle nyt kun tiedän mitä se oli. Vastasin että lähtisin.

Nyt itse kullakin on paluu arkeen, joillain arkiseen ja joillain vähemmän arkiseen. Allekirjoittaneella alkaa työt taas maanantaina mukavasti eli pari päivää kerkeän tässä hengähtää.

Vielä update reissun loppuosasta siis. Lähdimme sitten taittamaan pitkää matkaa kohti Ukrainan rajaa, Kiovasta suoraan länteen vievä valtatie oli sekä reissun parasta että huonointa tietä.

Koska Kiova toimii isäntänä jonkin sortin isommalle tapahtumalle parin vuoden päästä tieverkkoa kunnostetaan kiireellä. Parhaillaan tie oli todella leveää, suoraa ja tasaista baanaa ilman liikennettä, jossa matkanopeuden olisi helposti saanut pidettyä 140-150kmh (tarina ei kerro tapahtuiko näin). Toisaalta lähempänä rajaa kohtasimme valtavan pitkän kiertotiesysteemin, josta löytyy kuvamateriaaliakin ehket. Hermoja raastavia kuoppia ja mielenkiintoisia paikkoja löytyi siltä pätkältä! Ei ihme ettei liikennettä osuudella paljoa ollutkaan, varmasti kaikki jotka pystyvät kiertävät tuon tietyön.

Parisataa kilometriä rajasta yövyimme motellissa erään kaupungin ulkopuolella. Mieleen jäi ainakin juomatta jäänyt olut, ja huono palvelu majoituksen yhteydessä olleessa ravintolassa. Vointi ei silloin eikä välttämättä nytkään vielä ole paras mahdollinen. Aamulla lähdimme taas verrattain aikaisin, ennen kymmentä keula oli kohti Ukrainan rajaa.

Saavuimme rajalle 11.30, ja pääsimme läpi noin 13.30. Ihan kommelluksitta ei taaskaan mennyt, piti yksi leima palata vielä lappuun hakemaan. Marian väliaikainen passi kelpasi hienosti eikä auton rekisteriotekkaan ole enää aiheuttanut ihmetystä, varmaan kun leimoja alkaa passissa jo olla.

Puolaan saapuminen oli taas kuin kotiinsa tulisi, tiet ovat pehmeää ainetta ja pomput eivät ole teräviä, niinkuin syvemmällä idässä. Kovin kauaa ei Puolan nautinto kestänyt, ajoimme illalla vielä Liettuan puolelle, jossa majoituimme autossa huoltoaseman pihassa. Puolenyön aikaan pysähdyimme ja herätys soi vaille kuusi. Tosin tuskin kukaan paria tuntia enempää siinä nukkui.

Aamulla tankkasimme auton ja aloitimme viimeisen siirtymän Tallinnaan, 600km, ja klo 17 oli laivalle liput varattuna. Matka sujui sutjakkaasti vesisateessa, tunnelma oli sekava, hiukan alakuloinen tottakai. Reissu olisi ohi, Suomi häämötti jo. Muistelimme ensimmäisiä päiviä ja via balticaa, hävittäjämotelli ja autiotalo. Siitä kaikesta oli kulunut jo niin kauan aikaa, ja silti se tuntui eiliseltä.

Laivamatka oli pitkä, yritimme Marian kanssa torkkua joskin ei siitä oikein mitään tullut, itseäni painoi vielä Suomessa odottava siirtymä Helsinki-savo, josta kertyy melkein 450km. Väsymys oli melkoinen, mutta olo helpottunut kun auton sai ajaa taas ulos laivasta, tällä kertaa sellaisen maan kamaralle missä bensa maksaa tolkuttomasti ja kaikki tekstit ymmärtää.

Helsingissä viedessäni tyttöjä kotiinsa ja asemalle meinasin saada vielä sakot kääntymällä vain raitiovaunuille sallitusta paikasta. Poliisi antoi kuitenkin armon käydä oikeudesta, niin suloisesti Aurora selitti neuvoneensa väärin ja siinä vaiheessa kun sanoimme tulleemme juuri Ukrainasta, konstaapeli antoi käskyn peruuttaa oikeaan liittymään ja jatkamaan matkaa.

Noh, siirtymä kotiin oli pimeä, pitkä ja väsynyt, joskin tie oli tuttu ja matka sujui ongelmitta. Tiet ovat Suomessa hyviä, ja niillä ajetaan hiljaa. Ja kameroita riittää. Tämä siis itään verrattuna.

Äh, tämä matkablogi ei aivan onnistunut niinkuin olisin halunnut. Päivityksiä olisi pitänyt tulla joka päivä tai vähintään joka toinen, niin monta mielenkiintoista sattumusta painuu nytten kokonaan unholaan. Mutta, näillä resursseilla ja etenkin reissun luonteen huomioon ottaen onhan tämä tyhjää parempi. Voikin ajatella että keskityttiin enempi seikkailemaan kuin kirjoittamaan tarinoita, ja kaiken kokeminen vei sekä ajan että voimat.

Tavoite tälle reissulle oli yksinkertainen, tuoda kaikki hengissä takaisin ja jos mahdollista auto myös yhtenä kappaleena. Molemmat täyttyivät. Viimeinen oli saada kasa unohtumattomia muistoja sekä tarina. Sekin täyttyi. Nyt 9130km myöhemmin (tallinnasta tallinnaan laskettuna) on tuo kaikki ohitse.

Kiitoksia kaikille seuranneille, kaikille teille jotka jaksoitte käydä katselemassa onko uusia päivityksiä ja mitä meille kuuluu. Sekä teille jotka soittelitte perään kun ei pitkään aikaan kuulunutkaan.

Nyt lienee aika kiittää myös kaikkia jotka tukivat eri tavoilla tätä seikkailua, kaikissa sen vaiheissa. Kaikkien tekosia en jaksa luetella, vain pari mainitsen. Mutta kiitos kuuluu kaikille :)

Nilsiäläiselle harrastajalle hyviä kuminpolttokelejä ja kiitokset talvimajoituksesta autolle, sekä kaikesta.

Eräällä Mopar/FoMoCo ( :DD) harrastajalle terveisiä ja suurkiitos auton kanssa vietetyistä pitkistä illoista, sekä avusta. Ja Timolle kiitokset ja terkkuja kanssa, yritän käyvä mestoilla kunhan tästä selkiää!

Ja suurin kiitos menee eräälle, joka antoi ehkä eniten tukea silloin kun tämä oli vain yksi hullu idea kylmässä talvessa. Hänen kannustuksensa avulla ideanpoikasesta kasvoi suunnitelma, joka lopulta kypsyi toteuttamiskelpoiseksi. Joskus pienetkin sanat pimeimmällä hetkellä muuttavat asioitten suuntaa ;)

Kaikilla meillä on syymme lähteä jonnekkin kauas.

Seuraavaa reissua odotellessa!! Kuvia luvassa ihan jonniin verran, kunhan saan bluetoothin kuntoon koneessa, sattuneista syistä N900 usb on kappaleina ja läppärille kävi niinkuin kävi, voisi sanoa että teknisiä onkelmia siis! Eli muistakaa käydä katsomassa, jos muutaman päivän päästä olisi todistusaineistoakin reissusta täällä!